Haastattelu: Ammattilaiset

Amattimiehet on juuri tyrmännyt meidät täysin. He purjehtivat läpi useiden rohkeiden uusien kappaleiden juuri julkaistulta albumiltaan. Mitä ihmettä, ja he ovat tarjonneet meille kolme Sex Pistols -kappaletta 40-vuotisjuhlan kunniaksi Never Mind The BollocksSe riitti saamaan yhden yleisön jäsenen kiipeämään lavan eteen ja sukeltamaan epäystävälliseen väkijoukkoon yrittäessään elää nuoruutensa uudelleen.

Vaikka The Professionals oli menettänyt pari jäsentä, he vetivät albumin julkistuskeikkansa The Garagessa kuin olisivat soittaneet yhdessä vuosia. Ennen keikkaa tapasin entisen Pistol Paul Cookin ja yhtyeen karismaattisen keulakuvan Tom Spencerin The Courthouse -hotellissa saadakseni tietää enemmän Amattimiehetin soundin uudelleen sytyttämisestä.

So, how did Mitä ihmettä come about?

Paul: Aloitimme kolmella alkuperäisjäsenellä, pois lukien Steve Jones. Olemme kaikki paikallisia, ja Universal oli juuri julkaissut Amattimiehetin retrospektiivin, joten ajattelimme kokoontua ja vähän pelleillä ja alkaa soittaa. Se kuulosti hyvältä. Steve ei aikonut osallistua, koska hän on Los Angelesissa, joten otimme Tomin mukaan ja siitä se sitten lähti. Emme halunneet vain soittaa kaikkia vanhoja kappaleita. Näin uusi albumi syntyi. Uusi kokoonpano, uusi Professionals ja uusi albumi, joten tässä viedään hommaa eteenpäin.

Tom: Nimi oli viimeinen asia, jonka teimme. Paul keksi sen… se on itse asiassa rivi yhdestä kappaleesta, jonka nimi on ’Rewind’. Ja tietysti, kun valitset nimen nykyään, tarkistat, ettei kukaan muu ole käyttänyt sitä, ja ainoa kerta, kun löysimme sen, oli Bowie-kappaleessa, joka oli Low joka täyttää tänä vuonna 40 vuotta.

Mikä oli ensimmäinen kappale, jonka kirjoitit?

Tom: Tehtiin muutama biisi ja kirjoitettiin ne yhdessä akustisten kitaroiden kanssa ja varattiin treenit. Kirjoitussuhteemme kehittyi levyn teon aikana.

Paul: Tehtiin ne oikeastaan kolmen biisin erissä. Kirjoitettiin kolme biisiä; ’New Generation’ oli niistä ensimmäinen, ja siitä sitten edettiin. Niinku Tom sanoi, istuskeltiin vaan akustisten kitaroiden kanssa ja heiteltiin ideoita.

Mikä inspiroi Lemmyn ja Bowien kunnianosoitustasi ‘Gone, Going, Gone’ -kappaleessa?

Tom: No, tämä biisi on ainoa albumilla, joka on merkitty koko bändin nimiin. Se oli vanha riffi, jota ei koskaan käytetty alkuperäisissä Professionalseissa. Vain alkuriffi, joten otimme sen takaisin suunnittelupöydälle. On kuuluisa tarina, jossa Steve Jones murtautui Hammersmith Odeoniin ja varasti sieltä kasan David Bowien laitteita viimeisten Iggy Stardust -keikkojen välissä – se on surullisen kuuluisa. Kun työskentelin Hammersmith Odeonissa teini-ikäisenä, Motörhead oli kiertueella ja heidän "pommittaja"-valaisulaitteistonsa varastettiin. Joten tietenkin, kun he kuolivat kuukauden sisällä toisistaan, näin mukavan yhteyden. Ei vain heidän kahden välillä, vaan myös minun ja Steve Jonesin välillä. Ja sitten syntyi sanoitukset.

Mainitsit Bowien aiemmin… onko tässä jokin teema?

Tom: Se on eri asia. Leikimme vain nimileikkiä ja mietimme, mikä summari olisi kaikille kappaleille. ’Mitä ihmettä’ on aika iso väite. Onko se kysymys vai huutomerkki? Mutta se on molempia, eikö olekin?

Paul: Se on vaan kommentti siitä mitä tapahtuu; missä me ollaan tällä hetkellä. Se on kuin nostaisi kädet ylös ja sanoisi, että mitä helvettiä oikein tapahtuu, tiedätkö? Albumi on laulujen osalta hyvin henkilökohtainen. Vain kasvamista, vanhenemista häpeilemättömästi.

Lopetit albumin kappaleeseen ‘Monkeys’, joka on huuto maailman johtajille? 

Paul: Joo, se on samaa linjaa sen kanssa, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Ihmisiä tai lampaita... oikeastaan lampaiden seuraajia.

Tom: Idiootit seuraavat idiootteja. Kuten Donald Trump… se on masentavaa. Emme oikeastaan koske politiikkaan, mutta tämä on lähinnä sitä. Asialle ei voi oikein tehdä mitään. Suurin osa maailmasta on ääliöitä. Onko se reilusti sanottu?

Paul: Tällä hetkellä eletään hulluja aikoja. Koko albumi on kai heijastus siitä. Kirjoitamme vain siitä, mitä meille tapahtuu maailmassa tänään.

Tom: Olimme Amerikassa tekemässä promootiota, kun se ammuskelu tapahtui Las Vegasissa. Joten vastasimme joihinkin tällaisiin kysymyksiin, ja sitten jotain tuollaista tapahtuu. Ja samana päivänä Donald Trumpilla on ongelma… se on hullua. Yksi radioasema meni soittamaan Ted Nugentia sen uutisen jälkeen. Hän on NRA:n (National Rifle Association) jäsen! Se on järjetöntä!

Onko sinulla myös Extremadurasta kertova laulu – kertooko se paikasta?

Paul: Onhan se. Sain idean ’Extremaduraan’ ajaessani Espanjan läpi. Ajaessani maaseudun halki ja todella tunteessani paikan. Se oli kuin jonkinlainen itsensä löytämisen laulu jonkinlaisella pyhiinvaelluksella ja sen kokemista, kolikon toista puolta, mikä on hienoa elämässä. Se oli todella hengellinen paikka.

Mä aattelin kysyä vieraista... Mistä tiesit, kenelle soittaa?

Paul: Valitettavasti alkuperäisen kitaristin kanssa ei homma toiminut ja tiet erosivat. Siitähän jäi avoin paikka toiselle kitaralle. Steve soitti kitaraa ja se oli hienoa. Hän oli ihan ok sen suhteen, että soitimme Amattimiehetia ilman häntä. Joten ajattelin, että meillähän on tilaa, otetaan puhelinluettelo ja soitetaan kavereille.

Tom: Hänellä on muuten tosi siisti osoitekirja. Se ei ole mikään normaali osoitekirja.

Paul: No, minä soitin heille, ja he olivat kaikki tosi innoissaan siitä. Mikä oli mahtavaa. Se vaati vähän suostuttelua joidenkin kanssa, mutta sinnikkyydellä onnistuimme lopulta.

Tom: Suostuttelu oli vain laiskoja varten. Huomasin, että jotkut muista tyypeistä, Duff McKagan ja Billy Duffy, olivat kaikki olleet valtavia Pistols-faneja lapsena, koska he olivat sen verran nuorempia. Joten he nauttivat siitä, mikä oli hienoa. Steve Jonesin suostuttelu… hän ei juuri liiku… ja Mick Jones.

Paul: Jonesit ne teki sen. Ei siinä mitään ongelmaa ollut, pientä suostuttelua vain tarvitsivat.

Tom: Sitten saimme Chris McCormackin vierailemaan albumilla ja sitten meillä oli pari keikkaa vain vieraana, mutta sitten homma toimi – se oli mahtavaa. Seuraavalla albumilla, jonka teemme, hän on mukana kunnolla.

Kauanko albumin kokoaminen kesti?

Paul: Vuosi vähän sieltä ja täältä. Tehtiin pätkissä… Onko se pitkä aika tehdä albumi? Zak Starkey, Ringon poika, hän ystävällisesti lainasi studionsa taustaraitojen äänittämistä varten. Viimeistelimme sen Dave Draperin kanssa Tower Studiosissa Worcesterissa. Viimeistelimme sen siellä. Se oli vähän ympäriinsä.

Tom: Eli että menet Zak Starkeyn miljonäärikartanoon ja sieltä Dave Draperin entiseen sotilasbunkkeriin teollisuusalueelle Worcesterin ulkopuolelle. Kaksi ääripäätä, mutta mielestäni tavoitimme ne. Dave Draper on loistava tuottaja, eikä auta muu kuin kuunnella levyä. Mutta voitko kuvitella Zak Starkeyn talon? Se on täynnä hienoja juttuja.

Häiriintyikö huomiosi helposti?

Tom: Sillä on joitain maailman parhaista muistoesineistä. Siellä oli kyltti jossa luki ’wibbly wobbly way’ ja kysyin, että mikä se on? Ja hän oli silleen, että se on Johnin ja Yokon kyltti siltä ajalta kun hänen isänsä asui John Lennonin talossa.

Paul: Ihan kuin Marc Bolanin pahvikuva livenä, sanomassa "Zakille, kaikkea hyvää". Kuvia joka puolella... mahtavaa.

Tom: Tärkeintä on kuva hänestä lapsena istumassa Keith Moonin sylissä, ja ilmeisesti he aina sanoivat, että hän oli syntynyt tekemään sitä työtä, koska Zak Starkey soittaa nykyään The Whossa. Joten se on aika loistavaa.

Paul: Loistava työympäristö. Meillä oli aikaa sulatella mitä olimme tehneet. Olisin vihannut sitä, että olisimme menneet sinne ja tehneet kaiken 28 päivässä. Se saattaisi joskus toimiakin, mutta oli hyvä, että pystyimme vähän vetäytymään, kuuntelemaan ja palaamaan asiaan. Oli hyvä, että meillä oli aikaa tehdä niin.

Olen miettinyt, koska olet Pledge Musiikkiissa, onko koko prosessi ollut paljon helpompi?

Paul: Tom sai idean tehdä se Pledgen kautta. Olin vähän skeptinen sen suhteen. Mutta se on ollut mahtavaa, reaktio on ollut mahtava. Se antaa vähän turvaa, jos ei ole rahaa ja aikaa tehdä albumia juuri niin kuin haluaa, ilman että ryntää tekemään ja miettii "ai, paljonko meillä on rahaa jäljellä?".

Tom: Meidän Pledge on ylittänyt 500 % nyt. Emme olleet ahneita ja asettaneet suurta tavoitetta, asetimme tavoitteeksi sen, mitä olimme jo käyttäneet. Nyt, koska se on ylittänyt sen, meidän on ajateltava kuin levy-yhtiö ja mietittävä, mihin meidän pitäisi käyttää se. Emme mene sen kanssa pubiin. Voisimme hankkia lehdistöagentin. Voisimme perustaa levy-yhtiön. Ja saimme siitä myös kaksi levytyssopimusta, yhden Amerikassa ja yhden Saksassa, ja ne tekevät erilliset julkaisut, ja se johtuu Pledgen tuottamasta julkisuudesta. Kaikki on oikein mukavaa!

Paul: Kaikki sujuu kuin tanssi mikä on mukava muutos. Aikaisemmin bändeissä ollessa kaikki oli niin kaoottista. Juoksin paikasta toiseen viime hetkellä. Tämä on ollut mukavaa.

Onko albumin tekeminen siis lempipuuhaasi bändissä olemisessa?

Paul: Tää oli tosi hyvä, kun mentiin tällä tavalla. Välillä voi olla vähän työlästä. Mä ja Tom oltiin vähän niinku pääasialliset kirjoittajat ja äänittäjät tässä. Toisinaan, kun on neljä tai viisi ihmistä mukana, tulee vaan liikaa mielipiteitä ja kaikki haluaa sitä ja tätä. Siitä tulee vähän kontrolloivaa. On ollut hienoa, kun meitä oli vaan kaksi.

Tom: Mä luulen, että juttu on tehdä molempia. Mutta kun on tehnyt tosi pitkiä kiertueita, ei malta odottaa pääsyä kotiin tekemään albumia. Eli idea on, että vuorottelee. Nyt on kiertuebussien aika!

Onko kiertuetta vielä?

Paul: Mun mielestä meidän täytyy antaa ihmisille aikaa sulatella uutta materiaalia. Ehkä loppuvuodesta voidaan jotain niitä soitella.

Ja 40 vuotta siitä, kun Never Mind The Bollocks… Aiotko esittää Sex Pistolsin kappaleita julkistustilaisuudessa?

Paul: Vain vanhojen aikojen kunniaksi. Emme me oikeastaan enää Amattimiehetin kanssa niitä juurikaan soitakaan. Ajateltiin, että kun siitä on päivälleen 40 vuotta, niin vedetään pari, joo.

Miten valitsit kappaleet?

Paul: Ne, jotka olivat helpoimpia oppia.

Tom: Yksi yhtyeen jäsenistä ei millään ymmärtänyt rakettitiedettä.

Paul: Vedetään 'Bodies' ja 'Pretty Vacant'. Miksipä ei!

Amattimiehetin uusi albumi Mitä ihmettä on nyt saatavilla.

Save